|
Dark´Un´s Deugniet-Astor eli "Andy"
Andy 3,5 -vuotiaana, jo harmaantuneena
A/A, 0/0
12.05.2001 - 21.7.2005
Andyn tarina
Andy oli koira, joka opetti minulle "kaiken". Se oli erikoinen koira,
joka pakotti miettimään koirien käyttäytymistä perusteellisemmin kuin
kymmenen helppoa koiraa. Andy tuli minulle seitsemänviikkoisena ja olin
seitsemännessä taivaassa. Olinhan vihdoin ja viimein saanut sen kauan
kaipaamani palveluskoiran, jonka kanssa oli rajattomat
harrastusmahdollisuudet. Suunnitelmissa oli saada koirasta käyttövalio
vähintään yhdessä lajissa, mutta mielellään useammassa ja lisäksi
tietenkin tottelevaisuus- ja agilityvalio. Suunnitelmani olivat siis
varsin vaatimattomat ;)
Andy kasvoi ja oppi kaikenlaista nopeasti. Olin kesätöissä myymässä
lippuja erääseen taidenäyttelyyn. Andy oli mukanani lipunmyyntikojussa
ja ihmiset ihastelivat sitä ja se sai rapsutuksia kymmeniltä eri
ihmisiltä, niin vanhoilta, nuorilta kuin lapsiltakin. Voisiko enää
parempaa sosiaalistamista ollakaan. Pentukurssilla se oli kurssin
priimus ja osasi joka ikisen asian, mitä vain harjoiteltiin. Ainoa vain,
että muiden pentujen leikkiessä innoissaan koulutustuokion jälkeen, Andy
näytteli muille pennuille hampaitaan ja ajoi leikkikaverit visusti
muualle. Kämppäkaverin belgianpaimenkoiran kanssa se tuli kuitenkin
loistavasti juttuun, enkä ollut asiasta kovinkaan huolissaan. Olin
muutenkin ajatellut, ettei treeneissä tarvitse kaveerata muiden koirien
kanssa.
Ikää tuli lisää ja epäluuloisuus muita koiria kohtaan sen kuin
lisääntyi. Lenkillä mentiin muista koirista ohitse hienosti seuraten,
mutta tuttavuutta Andy ei halunnut muiden kanssa tehdä. Myös pentua
silittelemään haluavat ihmiset olivat Andyn mielestä epäilyttäviä
olioita, joita piti haukkua. Laitoin koiran käskyn alle ja sitten
juteltiin ihmisten kanssa. Tuolloin en ollut vielä lainkaan huolestunut.
Päin vastoin, koira oli kotona mitä rakastettavin (kodin sisustuksen
tuhoamista lukuun ottamatta) ja totteli hyvin joka tilanteessa.
Kun Andy oli viiden kuukauden ikäinen menimme epäviralliseen
pentunäyttelyyn. Se pidettiin parkkihallissa. Paikalla oli
luonnollisesti paljon toisia koiria ja vielä enemmän ihmisiä. Andy oli
aivan poissa tolaltaan. Se näytteli hampaita kaikille koirille ja vaikka
en päästänytkään muita koiria sen lähettyville, se ei kyennyt
rauhoittumaan. Kehässä se käyttäytyi muuten ihan mukavasti, mutta
tuomari ei päässyt tuota pientä ärisevää raitapaitaa metriä lähemmäksi.
Olin kuin puulla päähän lyöty. Mitä tämä tällainen käytös oikein on?!
Tuomari antoi hyvän arvostelun, kuulema minulla oli oikein kaunis koiran
pentu, mutta se tarvitsee lisää kehäkokemusta, joten tästä ainoasta
rotunsa edustajasta kyseisessä näyttelyssä ei tullut rotunsa parasta.
Herääminen todellisuuteen
Andyn ollessa hieman yli puolen vuoden ikäinen sairastuin kolmeksi
kuukaudeksi, enkä pystynyt tekemään sen kanssa pitkiä lenkkejä tai
treenaamaan paljoakaan. Kun Andy oli vajaan vuoden ikäinen ja minä olin
taas kunnossa, menin Andyn kanssa erääseen koiratapahtumaan ja sain
hävetä koiran käytöstä silmät päästäni! Andy ei päästänyt yhtään ihmistä
lähelleen, koirista puhumattakaan, vaan rähisi kaikille. Tokoliikkeet se
teki hienosti ja muutenkin siihen sai hyvin kontaktin, mutta muuten koko
koiran käytös oli täysin kaaottista. Myös rauhoittuminen oli koiralle
vaikeaa ja tilanteista palautuminen kesti kauan. Toko- ja
agilitykurssilla meni samoihin aikoihin hyvin ja kouluttaja kyseli jo
koska menemme BH-kokeeseen. Tuntui, että koiralla on kaksi eri puolta.
Toisaalta treenit menivät hyvin, mutta BH-kokeen ja tokon alokasluokan
luoksepäästävyys mietitytti niin paljon, etten uskaltanut ilmoittaa sitä
mihinkään kokeisiin.
Kotona ja tuttujen ihmisten keskuudessa Andy oli koko ikänsä oikea
halikoira. Se nautti rapsutuksista ja läheisyydestä. Vieraiden ihmisten
kanssa ja yllättävissä tilanteissa se oli arvaamaton. Esimerkiksi
kadulla toisten koirien ohitus sujui ihan mallikkaasti, mutta jos
sellaisessa paikassa tuli koira vastaan, jossa ei yleensä ketään muita
liikkunut, oli se Andylle liikaa. Muistan yhden tilanteen metsässä.
Huomasin, että jonkun matkan päässä vastaan on tulossa vieras koira
omistajansa kanssa ja otin Andyn kiinni. Oli talvi ja siirryimme polulta
sivuun korkeaan lumihankeen. Koiran ollessa melkein kohdalla Andy sai
jonkinlaisen "raivokohtauksen" ja pyrki täysillä toisen koiran luokse.
Vielä kauan sen jälkeenkin, kun koira oli jo mennyt ohi, Andy jatkoi
kiljumista (se todellakin kiljui, ei rähjännyt). Tuollaisista
tilanteista palautuminen vei siltä aina suhteettoman kauan. Vieraan
koiran omistaja varmasti piti minua erittäin huonona koiran omistajana,
joka on ottanut suhteellisen suuren palveluskoiran ja jättänyt sen
täysin kouluttamatta.
Ihmistenkin kanssa tuli muutaman kerran vastaavanlaisia tilanteita ja
niitä en mielelläni edes muistele. Niin suurta häpeää tuollaisessa
tilanteessa tuntee ja miettii kuinka sitä onkaan voinut epäonnistua
koiran omistajana niin pahasti. Hakutreeneistämme en edes viitsi
kirjoittaa, niin epätoivoista se oli yrittää saada ihmisiin äärimmäisen
epäluuloisesti ja aggressiivisesti suhtautuvasta koirasta hakukoiraa.
Onneksi minulla oli tukena Andyn veljen ja siskon omistajat. He olivat
molemmat kokeneita koiraharrastajia ja silti heillä oli samanlaisia
ongelmia koiriensa kanssa kuin minullakin. Andyn toinen veli oli jopa
huomattavasti Andya hankalampi. Aloin miettiä, oliko syy koiran
käytökseen ehkä sen perusluonteessa ja perimässä.
Luonnetesti
Vaikka en suurta painoarvoa suomalaiselle luonnetestille annakaan, niin
mielenkiintoinen kokemus se oli tämän koiran kanssa. Andy antoi
kärsivällisesti tarkistaa tatuoinnin ja selviytyi hyvin alun
luoksepäästävyyden tarkistamisesta mukavasti. Ongelmia tuli vasta siinä
vaiheessa, kun tuomari yritti saada Andyn leikkimään ja Andy puolestaan
päätti, että tuomari tuli hulluksi ja alkoi haukkumaan tuomaria. Toinen
suuri ongelmatilanne oli kelkka, josta Andy ei palautunut lainkaan
(jatkoi haukkumista pitkään) ennen kuin tuomareiden pyynnöstä otin sen
käskyn alle. Puolustushalua Andylta löytyi paljon ja muuten sen toiminta
oli aivan ok. Hermot vain eivät olleet tämän koiran vahvin ominaisuus.
 |
Luonnetesti 02.08.2003
Herttoniemi, Helsinki
Tuomarit:
Marja Malmisalo & Jorma Piiroinen
Toimintakyky -1
Terävyys
+1
Puolustushalu +2
Taistelutahto +2
Hermorakenne -1
Temperamentti +1
Kovuus
+1
Luoksepäästävyys +2
Laukauspelottomuus +
Loppupisteet
26 |
Ensimmäiset epäilyttävät merkit terveydentilassa
Vuoden 2003 syksyllä lähdimme avomieheni kanssa puoleksi vuodeksi
Saksaan opiskelijavaihtoon. Yritin saada Andyn mukaani, mutta minnekään
opiskelija-asuntoon ei saanut otettua koiraa mukaan. Niinpä Andy asui
puoli vuotta maalla vanhemmillani ja ihme kyllä kaikki sujui kohtalaisen
hyvin, koska mitään yllättäviä tilanteita ei pahemmin satu maaseudulla,
toisin kuin kaupungissa. Vuoden 2004 maaliskuussa palasimme Suomeen ja
muutimme Vantaalle. Teimme ystäväni kanssa pitkiä metsälenkkejä koirien
kanssa ja usein Andy ontui toista etujalkaansa lenkkien jälkeen ja
seuraavina päivinä. Niinpä Andy oli vähän väliä hihnalenkkikuurilla.
Silloin tällöin, kun Andy ei ollut ontunut pitkään aikaan, kävimme
treenaamassa agilitya.
Eräänä aamuna, kun olimme edellisenä iltana olleet harjoittelemassa
agilitya, Andy ei pystynytkään nousemaan makuulta. Kari heräsi ennen
minua ja huusi keittiöstä, että Andylla on nyt jotain vialla. Ryntäsin
katsomaan ja koira yritti nousta ylös, mutta takapää oli kuin
halvaantunut ja se yritti raahautua liikkeelle pelkän etupäänsä varassa.
Soitin heti eläinlääkäriin ja saimme ajan parin tunnin päähän. Siinä
ajassa Andy oli jo tullut hieman parempaan kuntoon ja se pysty
hoipertelemaan tarpeilleen ja autolle. Eläinlääkärin diagnoosina oli
mahdollinen välilevyn pullistuma ja takaselkä kuvattiin. Mitään ei
kuvissa näkynyt, kuten ei 1,5 vuotta aiemmin otetuissakaan selkäkuvissa,
jotka oli otettu lonkka- ja kyynärkuvien yhteydessä. Vein Andyn
osteopaatille ja muutaman kerran osteopatian ja kipulääkkeiden avulla
Andy tuli entiselleen. Metsälenkkien jälkeen se ontui edelleen aina
silloin tällöin. Agility ja pk-esteet unohdettiin saman tien.
Parasta mitä Andy tiesi oli juokseminen. Olisi voinut kuvitella sen
olevan vinttikoira, niin paljon se rakasti juoksemista, juoksemista ja
juoksemista. Vapaana ollessaan se kaahasi aina täysiä eteenpäin ja
välillä satuttikin itsensä juoksemalla puita päin, tippumalla kuoppaan
ja katkaisemalla kyntensä ties kuinka usein. Vaikka se olikin vapaana
juostessaan joskus vaaraksi itselleen, oli se silloin myös
onnellisimmillaan. Andylle tokotreenit, jälki tai esineruutu olivat
mukavaa puuhastelua, mutta eivät elämän tarkoitus tai intohimo. Sen
intohimo oli juokseminen. Siksi tuntuikin todella pahalta, kun jatkuvat
ontumiset vain pahenivat ja sen liikkumista oli pakko rajoittaa. Andy
myös kirputti ja nuoli tassujaan paljon ja näytti välillä liikkuvan
lyhyin askelin. Vuoden 2005 keväällä päätin, että asiaan on saatava
selvyys. Varasin sille eläinlääkäri ajan ja päätin, että kuvautan koko
koiran päästä varpaisiin. Olin jo melko vakuuttunut, että sillä on
nivelrikko varpaissa, koska ne jyrsi niitä niin paljon. Varpaissa ei
kuitenkaan ollut mitään, mutta selästä löytyi syy. Tämä oli kolmas
kerta, kun Andyn selkä kuvattiin ja tuolloin Andyn ollessa 4-vuotias,
siellä näkyi alkuvaiheessa oleva spondyloosi. Siinä selkärangan nikamat
luutuvat yhteen ja tämä luutumisvaihe tuottaa koiralle kipua, joka
sitten voi heijastua eri puolille kehoa. Andylla oli silloittumaa sekä
etu- että takaselässä. Etuselässä oleva silloittuma tuottaa kipua
etenkin koiran laskeutuessa laukasta tai hypystä etujalojensa varaan.
Spondyloosiin ei ole mitään hoitokeinoa, on vain odotettava, että koko
selkä on silloittunut ja rangasta tulee jäykkä. Niinpä eläinlääkäri
määräsi, että kaikki hyppiminen ja pomppiminen on kiellettyä ja
aloitetaan jatkuva kipulääkitys.
Pari kuukautta itkin ja tuskailin ja sen jälkeen tein päätöksen Andyn
lopettamisesta. Jos koiralta kielletään se, mitä se eniten rakastaa ja
minkä pitäisi olla joka koiran oikeus eli säännöllinen vapaana
liikkuminen, ei se ole enää kunnon elämää. Kun vielä otti huomioon Andyn
luonteen ja sen, että mitä vähemmän sillä oli tekemistä, sitä herkemmin
se reagoi negatiivisesti ympäristön ärsykkeisiin, oli päätös jo valmis.
Toivon, että Andy juoksee jossain onnellisena sydämensä kyllyydestä,
ilman kipuja ja ilman sisäisiä demoneita, jotka sitä vaivasivat läpi sen
elämän.
|
